Nyt on niin, että tällä hetkellä tässä elämäntilanteessa olen kurkkuani myöten täynnä hetkessä elämistä tai siltä ainakin tuntuu. En jaksaisi enää yhtään hengitellä syvään ja havainnoida ympäristöä tässä hetkessä ja hyväksyä sitä, etten voi vaikuttaa menneisyyteen tai nykyisyyteen ja olla kiitollinen siitä että juuri nyt kaikki on hyvin.
Elokuu täynnä etappeja: raskaita ja keveämpiä ja yksi joka vie avomerelle.
Helposti alkaa miettimään, mitä tein viimeksi väärin noin niin kun ihan ajatuksen tasolla. Ehkä en pelännyt tarpeeksi? Ehkä luotin liikaa? Tällaiset ajatukset johtavat taas helposti siihen, että kuvittelee, että jos nyt luotan liikaa, niin kaikki menee varmasti vatuiksi.
Aika usein suru ei tunnu yhtään kauniilta, ei edelleenkään vaikka olen kehuskellut oppineeni elämään sen kanssa jotenkin. Kun itkee naamansa turvoksiin tai putsaa lapsensa hautaa linnunkakasta, se ei ole kaunista.
Emme enää sure ainoan lapsemme kuolemaa. Suremme esikoisemme kuolemaa. Surun kumiseva tyhjyys saa täytettä, joka ei korvaa menetettyä lasta, mutta täyttää lamauttavaa tyhjyyttä.
Mikä ihme on pähkinä ja miksi se on uutinen?
Uskon edelleen, että kuolemasta voi ja pitää puhua myös muista näkökulmista, kuin surun ja menetyksen näkökulmasta. Haluan uskoa, että niin laajaan kysymykseen kuin kuolema, suru ja menetys ovat vain yksi näkökulma muiden joukossa.
Mieli ja keho parantuvat, elpyvät. Ehkä riippumatta siitä, että olen päättänyt ettei minun tarvitse selviytyä surusta, ehkä juuri siksi.
Suru on edelleen jokaisessa solussa läsnä enkä mitään haluaisi niin paljon kuin lapseni takaisin. Silti minusta tuntuu, että voin tänä äitienpäivänä paremmin, kuin olisin ikinä uskonut silloin vuosi sitten.
Kuitenkin taitaa olla niin, että kun on kokenut jotain tarpeeksi mullistavaa, kaikki aiempi menettää merkityksensä. Kevät ei tule enää koskaan olemaan entisensä, eikä sen tarvitsekaan olla.
kuolemawashere.com 